Nyt oli niin hyvä kommentti tuolla Youtuben puolella, että pakko jakaa se tännekkin.
"Täytyy kyllä sanoa, että näiden 28 menneen ikävuoden aikana en ole juuri koskaan ymmärtänyt taidetta poislukien musiikki sekä liikkuvat kuvat. Kirjoitin äidinkielestäkin E, vaikka runot taikka kaunokirjallisuus eivät ole tähänkään päivään mennessä auenneet. Kuvaamataidetta tai valokuvausta en ole koskaan arvostanut tai nähnyt siinä mitään järkeä tai tarkoitusta - varsinkaan teoksissa, jotka eivät tavoittele realismia.
Sitten tuli tämä video ja vihdoin palaset vain loksahtivat kohdilleen ja tajusin sen mielentilan, joka pitää omata ymmärtääkseen luovia teoksia korkeammalla tasolla. Taiteeseen täytyy olla joku konkreettinen kosketuspinta tai kokemus/elämys, joka sitoo metafyysisen hetken omaan senhetkiseen ajatusmaailmaan ja maailmankatsomukseen sekä ennenkaikkea tulkintaan ja odotuksiin, joita katsoja kohdistaa teoksen objekteihin.
Vain skeneläisille huutistelevana paskapostaajana kykenee ymmärtämään tilanteen kauneuden kokonaisuudessaan ja arvostamaan sen jokaista osa-aluetta. Tapahtumasarjan huutisarvoa ja hahmojen yksiulotteisen yksinkertaisuuden moninaisuutta on yksinkertaisesti mahdoton purkaa sanoiksi tai selittää ihmiselle, joka ei ole skenestä, skenen historiasta tai skeneläisistä itsessään perillä.
>hupiukko räjäyttää takareitensä
>kupoli kiiltäen treenikaveri vaan tuijottaa huuli pyöreänä sanomatta sanaakaan ja puuskuttaa istuskellen
>hupiukko selvästi tuskissaan linkuttaa penkille turvaan, valittaa kipua ja tunnetta miten jotain meni rikki
>kaverin silmissä paistaa raamatussa mainittuun kadotukseen verrattava tyhjyys ja huulilta irtoaa ainoastaan lyhyt ja ytimekäs "okei.."
>tuijotus ja puuskutus jatkuu
>hupiukko on selvästi tuskissaan, toteaa tilanteeseen "emmää tiiä" ja linkuttaa takaisin laitteeseen
>kaveri edelleen suu ammollaan tuijottaa tiivisti keskittyneenä tyhjällä katseellaan hupiukon touhuja, ikäänkuin sokea Columbus etsisi maata horisontista keskellä myrskyistä merta
>minuutti sitten reitensä räjäyttänyt hupiukko päättää, että kyllä se on palautunut ja päättää vetää vielä kerran
Ei tätä voi mitenkään pukea sanoiksi miten hyvin hahmot pelaavat yhteen ja vahvistavat toistensa piirteitä ja olemusta. Melkein tulee kyynel silmään (naurusta) miten hyvin tässä on onnistuttu luomaan surrealistinen teos ihan vain kuvaamalla arkielämän puuhasteluja. Parivaljakko rakentaa katsojalle sietämättömän odotuksen tunteen, kun jokaisella kuluvalla sekunnilla vertaa tilannetta siihen miten on itse toiminut tai toimisi vastaavassa tapahtumassa ja odottaa jotain merkkiä siitä, että herrojen päässä olisi enemmän älyllistä toimintaa kuin taustalla olevan graniittiseinän uumenissa lepäävillä fossiileilla.
Jokainen linkattu askel, jokainen tuijottavan kaverin puuskuttavan hengityksen pihahdus, jokainen kommentti hupiukolta. Jokainen pieni tapahtuma herättää uudelleen toivon siitä, että nyt loukkaantunut ukko ymmärtää todeta, että tuli loukkaannuttua ja jalkatreenit olivat siinä tältä päivältä ja varmaan muutamalta seuraavaltakin. Joka hetki odottaa, että sieluttomaan tyhjyyteen syttyisi edes pieni valonpilke kansia hakkaavasta apinasta ja kaverin katseeseen tulisi jotain eloa ja hän kysyisi ystävältään mitä kävi, kävikö pahasti tai viimeistään hupiukon hoiperrellessa takaisin laitteeseen toteaisi, että onko tuota enää mitään järkeä tänään vetää kun teki noin kipeää.
Sitä hetkeä ei kuitenkaan koskaan saavu ja katsoja jätetään vellomaan omien tunteidensa kanssa, käsittelemään sitä tyhjyyttä joka jää väistämättä mieleen vaivaamaan, vääjäämättä katsoja jää pohtimaan miten voi kahdessa ihmisessä olla niin helvetin vähän maalaisjärkeä. Loukkaantuminen kuitataan nopeasti lyömällä pöytään laatikollinen mäskitynnyriin pumpattavia jauhoja ja esittelemällä kulhollista riisimuroja, antamatta mitään lopullista selitystä tai selvennystä tapahtumille.
Yksinkertaisesti sanoinkuvailemattoman kaunista. On ilo elää samaan aikaan kun scene antaa parastaan. "