Vedonlyönti voi olla yksi mukava tapa motivoida itsensä. 2015 Jouluna näin kaveria pitkästä aikaa. Tuli siinä juttua, että molemmat oltiin löydetty taas pitkästä aikaa intoa käydä jumpalla. Lähtötasot oli mulla 100kg x2 ja kaverilla 105kg x1. Siinä sitten päätettiin, että laitetaas joku veto. Pähkäiltiin, että 120kg voisi olla hyvä haaste. Aikaa annettiin reilusti, Juhannukseen asti, sillä tosi vaikea tietää miten se rauta alkaa nousemaan ja miten kehittyy. Jos selviää vedosta, eli nostaa sen 120kg ennen Juhannusta, niin se on siinä, jos taas ei, niin se tietäisi kävelylenkkiä paikasta x paikkaan y, matkaa noin 55 kilometriä ja ettei homma olisi niin helppoa, päälle pitäisi vielä pukea vielä matkan ajaksi erään julkkiksen kuvalla varustettu T-paita. Jätän nyt tämän tyypin nimen pois, ettei kukaan mieltänsä pahoita
No, oli kyllä kiva veto. Välillä alkoi kyllä ahdistamaan ja pelottamaan, välillä taas tuntui siltä, että kyllä mä sen hoidan ja samaa toivoin toki kaverillekin. Joskus kun oli huono päivä, eikä olisi jaksanut lähteä salille, niin sitten muisti....ai fiddu joo, mä en muuten kävele!! Eka reenattiin omaan tyyliimme, samaan aikaan tai erikseen, toisiamme tsempaten, mutta myös pelotellen. Itteäkin tosiaan pelotti välillä, että miten käy. Tehtiin asiasta julkinen ja kerrottiin siitä mm. Facebookissa ja salilla kaikille tutuille. Näin hommasta ei voisi jänistää, tai voisi, mutta sitten sitä vasta velliperse olisikin.
Aika kului ja välillä piti kokeilla 110, 112,5 ja muistaakseni 115kg. Välillä nousi, välillä ei. Jännitys nousi, vaikka aikaa oli kyllä riittävästi. Saatiin molemmat sitten omat "nettivalmentajat", kun wanhat punttiäijät, joilla on vuosien kokemus, alkoivat neuvomaan meitä ja antamaan vinkkejä jne. mm. Nopeuspenkistä oli mulle iso apu. Samoin siitä, ettei penkkiä kannata reenata hulunkiilto silmissä ja liian usein. Söin ku sika, sillä mielummin muutama kilo fläsää, kuin 55km kävely.
Muistaakseni maaliskuun puolivälissä kokeilin nostaa sen 120kg ja päästä piinasta. Olin psyykannut itteeni, oli varmistaja ja kaikki ok. Ei noussut. Ojentajista loppui potku. Kokeilin muutaman minuutin päästä vielä uudelleen, ei ei ja ei. Kyllä ketutti.
Maaliskuun lopulla, oman 40-v synttäripäivän aamuna läksin sitten kokeilemaan uudestaan. Tai ei silloin mitään kokeiltu, vaan nostettiin. Ei ollu salilla ketään siihen aikaan, niin oma rouva oli varmistamassa. Siinä oli kyllä maukas nelikymppislahja itelleni. Mut on toi kyllä hurjan näköistä, näin jälkikäteen toi mun tekniikka, tai lähinnä käsien asento. Hirveen levee ote ja kyynäpäät auki, mutta kun siihen asentoon on oppinut, niin vaikea sitä on muuttaa. Nyt tosin tarkoituksenani on opetella pienillä painoilla kaventamaan otetta ja pitämään kyynäpäät lähempänä kroppaa.
Tämmönen oli mun tarina. Nyt pitää haastaa joku kyykyssä tai mavessa, jos ei muita, niin itteni. Ai niin, ei kaverinkaan tarvinnut kävellä, muistaakseni huhti-toukokuussa helpotti tuska myös hänellä ja hyvä niin!
-Raid-
View: https://www.youtube.com/watch?v=5N8ab7cF4y0